Mies ja haitari, toinen mies kitaroineen ja viuluineen, flamencolaulaja, äänet ja valot. Mitä saadaan aikaan, kun nämä yhdistetään? Rajat särkevä ääni-improvisaatio. Ismo Alanko, Kimmo Pohjonen ja Nino de Elche keittivät kasaan viikonloppuna kunnon sopan Norpas festivaaleilla Taalintehtaalla.
Koko esityksessä ei ollut montaakaan sanaa. Kaikki perustui rytmiin, ääniin, valoihin, tunnelmiin, tulkintoihin, eleisiin ja ilmeisiin, jotka lainehtivat äärestä toiseen.
Oli uskomatonta seurata kuinka miehet innostivat toisiaan vuoropuheluun.
Yleisö eli mukana loppuunmyydyssä konsertissa.
Ismo Alanko on vanha tuttu nuoruuden festareilta Hassisen Koneen ja Sielun Veljien riveistä. Hienoa kuinka ikätoveri jaksaa aina vain uudistua. Kimmo Pohjosen huikeaa karismaa olen ollut ihailemassa aikaisemmin duo keikalla balettitanssija Minna Tervamäen kanssa. Mieletön keikka sekin. Nino de Elche oli uusi tuttavuus. Hän oli ihastuttanut vuoden 2014 Norpas festivaaleilla flamencolaulullaan ja lähti nyt mukaan Suomi-poikien kanssa. Loistavia muusikoita siis kaikki. Erityismaininta tulee kyllä Tuomas Norviolle, joka vastasi musiikin sämpläämisestä. Ilman hänen osuuttaan ei esitys olisi saanut tuulta siipien alle.
Vuoropuhelu muusikoiden kesken oli kuin hieno näytelmä, jota yleisö seurasi henkeään pidätellen ja välillä riehakkaasti kannustaen. Ainoa pieni toivomisen vara oli yleisön kanssa kommunikoinnissa. Muusikoiden keskinäinen kiva oli kyllä viihdyttävää seurattavaa, mutta hieman enemmän kommunikointia yleisön kanssa olisi jättänyt vielä makeamman maun suuhun. Improvisaatio on vaativa taiteenlaji. Jos kokoonpano on uusi ja toisilleen oudompi, niin toki ymmärrän, että on tärkeä löytää yhteinen sävel ja keskittyä muusikoiden väliseen vuorovaikutukseen. Ehkä olisin myös odottanut enemmän tilaa Nino de Elchen flamencoelementeille improvisaatioon. Mutta summa summarum, lisää tällaista kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti