USA - melkein

Vanhojen valokuvien joukosta löytyi taas seuraava kohde Melkein-sarjaani, johon kerään maita, joissa olen melkein käynyt. Niin on siis asiat, että olen käynyt USA:ssa vain melkein. Se tapahtui ensimmäisellä vuoden pituisella maailmanympärysmatkallani, joka kulki reittiä Singapore - Japani - Malesia - Australia - Uusi-Seelanti - Fidzi - Cookin-saaret - Havaiji. Teoriassahan olen toki USA: ssa käynyt kun olin muutaman viikon Havaijilla. Kaiken lisäksi paluulennon vaihto oli vielä Los Angelesissa. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että en ole oikeasti ollut USA:ssa. Mukavaa silti oli surffaripoikien valtakunnassa  Honolulussa, mahtavia maisemia ja upeita aaltoja. Ehkä sitä joskus tulee vielä poikettua oikeastikin Ameriikan ihmemaassa. Muutama kutsu on jo vetämässä. Pitkä lento ei vain oikein innosta ja toistaiseksi on ollut muutakin katseltavaa. Japaniin menisin uudestaan ja Uuteen-Seelantiin ilman muuta, jos vain matkan varrelle sattuisi sopivasti. Oli muuten ihana vuosi!

Mauritania - melkein

Vuonna 1990 olin ensimmäistä kertaa matkalla Afrikkaan. Välilaskulla Mauritaniassa otin ensimmäiset askeleet Afrikan maaperällä. Pääkaupungin nimeäkään en ollut koskaan kuullut, Nouakchott, outo nimi. Päivittelin lentokentällä sitä hiekan määrää, joka meidät ympäröi ja rouskui hampaissa. Kauaa en ehtinyt tuumailla kun matka jatkui. Määränpäänä matkallani oli Sierra Leone.

Ensimmäisen vierailuni aikoihin naapurimaassa Liberiassa oli syttynyt sisällissota 1989. Pakolaisia alkoi tulla rajan yli Sierra Leonen puolelle. Köyhät auttoivat köyhiä. Sierraleonelaiset jakoivat riisinsä ja tarinansa turvapaikanhakijoiden kanssa. Istuin monena iltana kuuntelemassa tapahtumia rajan takaa. Ne eivät todellakaan sopineet heikkohermoisille. Elämä on joskus niin julmaa ettei sitä täällä turvallisessa Suomessa voi käsittää. Vaikka rajan takana oli rauhatonta, niin silti uskaltauduimme syvälle mustan Afrikan sydämeen. 

Siellä tajusin, kuinka ihmiset edelleen uskoivat poppamiehiin ja näin kuinka neuvoja haettiin voodoo istunnoissa. Näin kuinka vähän ihminen tarvitsee selvitäkseen. 

Sierra Leone on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Rikkauksia maalla on vaikka muille jakaa. Timantteja, titaaneja, kultaa jne on kaivettu maaperästä. Ensin siitä hyötyivät siirtomaaherrat ja isot yhtiöt. Sen jälkeen veritimanteilla rahoitettiin sisällissotaa. Kun rikkaudet oli saatu niin tehtaat jätettiin tyhjilleen.  

Toisella vierailullani vuoden päästä sisällissota oli jo siirtynyt Sierra Leonen rajojen sisälle. Maaseudulle ei voinut enää mennä. Valkoisia kidnapattiin lunnaiden toivossa. Pääkaupungissa Freetownissakin ammuttiin aika ajoin, sähköt olivat enimmäkseen poikki jne. Sisällissotaa kestikin sitten yli kymmenen vuotta. Lapsisotilaat menettivät lapsuutensa pyssyt kädessä. Murehdin monien sodan jalkoihin jääneiden kohtaloa. 

Sierra Leone on köyhä, mutta kaunis maa. Atlantin äärellä on upeita hiekkarantoja. Surullisten tarinoiden keskellä eli toivo paremmasta huomisesta. Nämä ensimmäiset Afrikan reissut ovat opettaneet elämässäni sellaisia asioita, joita kirjoista ei ole voinut oppia. Olisin paljon köyhempi ilman niitä. 

Mutta tarina palaa siihen, mistä alkoikin. Mauritania on maa, jossa olen melkein ollut. Tämä on yksi tarina Melkein-sarjaani. Albumi oli melko pölyttynyt ja värit haalistuneet. Sukellan taas jonain päivänä etsimään albumieni joukosta uutta Melkein- tarinaa.

Chile - melkein

YK:n listalla on tällä hetkellä 193 itsenäistä valtiota. Olen vieraillut niistä noin viidessäkymmenessä. Maailmanympärysmatkaltamme vuodelta 2001 löytyy valtioita, jotka liittyvät Melkein-sarjani postauksiin. Vai mitä sanotte seuraavista läheltä piti valtioista. 

Pitkä kierroksemme maailman ympäri alkoi lennolla, jonka ensimmäinen välilasku oli Madridissa. Koskaan en ole käynyt ennen tuota koneen vaihtoa, enkä sen jälkeenkään ainoallakaan Espanjan saarella, puhumattakaan manner-Espanjasta. Olen siis melkein käynyt Espanjassa, mutta ei ihan, kun välilaskua ei lasketa. Espanja on siis bongaamatta. Barcelona on kyllä houkuttanut jo pitkään.

Seuraava matkamme välilasku oli Santiago de Chilessä. Lentokentältä pääsimme jatkolentoa odotellessa ulos ihailemaan Andeja ja haistelemaan Etelä-Amerikan tuulia. Mutta tätä ei voi vielä laskea Chilen vierailuksi. Ensimmäinen varsinainen matkakohteemme oli kuitenkin Rapa Nui eli Pääsiäissaaret ja sehän kuuluu Chilelle. Olen siis käynyt virallisesti ottaen Chilessä, mutta koska en ole käynyt mantereen Chilessä niin on sellainen olo, että on käynyt vain melkein Chilessä. Pääsiäissaaret oli kyllä hupaisa matkakohde, silloin vielä tosi hiljainen saari.

Pääsiäissaarilta jatkoimme matkaa Tahitille ja siitä vielä pienemmälle Moorean saarelle. Ne kuuluvat Ranskan Polynesiaan, mutta se ei ole itsenäinen valtio vaan Ranskan merentakainen paikallishallintoalue. Tahitilta sitten suuntasimme Australian ja Uuden-Seelannin kautta Singaporeen. Hieno reissu, ihania muistoja ja upeita isompia sekä pienempiä saaria. Maailmanympärysmatkalla kuljetaan aikavyöhykkeiden yli ja sen ansiosta olimme buukanneet yhden hotellin väärälle päivällekin. Singaporessa me melkein hukkasimme rahapussin ravintolaan, mutta sieltä se löytyi asiakkaan palauttamana rahoine ja luottokortteineen. Tämän kokemuksen pohjalta minun mielestäni singaporelaiset ovat maailman rehellisin kansa. 

Tämän neljännen Melkein-sarjan postauksen jälkeen seuraava Melkein-maa taitaakin löytyä Afrikasta... ellei sitten vielä jotain Amerikkojen puolelta. Vanhojen albumien pöyhiminen komeroiden uumenista jatkuu ensi viikolla.

Intia - melkein

Kaivelin vielä kerran vanhoja valokuvia viimeistä Pakistanin-matkan Melkein-postausta varten. Tämä on kolmas Melkein-postaus. Ihastuin tähän ideaan Meriharakan-blogissa ja päätin itsekin muistella vanhoja matkoja ja niitä maita, joissa olen melkein käynyt. Pakistanin matkalla näitä melkein maita tulikin useampi. Sarja ei pääty tähän sillä muiltakin vanhoilta reissuilla on kerrottavaa.

Matkareitti Pakistaniin kulki Frankfurtin ja Delhin kautta. Koska välilasku Delhissä oli koko päivän pituinen, niin olin päättänyt käyttää sen hyväkseni kiertelemällä vähän kentän ulkopuolella. Intiassa kuitenkin matkalaukkuni kanssa tuli ongelmia. Koskaan ei selvinnyt mihin laukkuni jäi. Delhistä sitä ei löytynyt eikä se koskaan tullut Pakistaniinkaan. Paluumatkalle ostin kauniin punaisen laukun. 

Muutama kerta on käynyt mielessäni, kuka mahtoi lopulta löytää laukkuni. Sisältö saattoi yllättää. Hapanleivät elivät ehkä jo omaa elämäänsä. Ne oli tarkoitettu tuliaisiksi. Laukussa oli tuomisina myös naisten alusvaatteita isot pinot, koska niiden löytäminen Pakistanista oli haasteellista. Muita vaatteita ei laukussa juuri ollut koska tiesin hankivani sopivia määränpäästä. Vaikka en ehtinyt kiertelemään Delhissä, niin olen silti melkein käynyt Intiassa.

Oli hauska lueskella albumista vanhoja matkajuttuja. Ihmettelin oikein itsekin kuinka viitseliäästi olen kirjoitellut tarinoita, liimaillut pääsylippuja ja muita leikkeitä matkalta.

Enää en jaksa nähdä niin paljon vaivaa albumien kansssa. Edelleen kuitenkin haluan kehittää kuvia paperikuviksi ja kasata niistä kansion. Kuvat tietokoneella eivät riitä.

Seuraava Melkein-sarjan postaus taitaa mennä Afrikkaan..... tai Etelä-Amerikkaan... katsotaan nyt mikä albumi seuraavaksi tulee vastaan.

Kiina - melkein

Karakorumin maantie on maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen maantie. Se yhdistää Pakistanin ja Kiinan Karakorum-vuoristossa sijaitsevan Khunjerabin solan kautta, joka on 4 693 metrin korkeudessa. Minusta se oli myös maailman pelottavin tie. Teimme matkaa Pakistanissa Peshawarista kohti Kiinan rajaa useamman päivän ajan halki upeiden Swatin ja Hunzan (Shangrilan esikuva) laaksojen, Induksen virtaa välillä seuraillen. Paikka paikoin tie korkealla vuoren rinteessä oli syöpynyt  maanvyöryissä ja murtunut syvälle laaksoon. Bussilla oli aika ajoin vain kolme pyörää maassa, neljäs kun roikkui tyhjän päällä. Siinä sitä vain tuijotti hiljaisena tyhjyyteen tien reunamalla. Rotkossa näkyi vähän väliä alas syöksyneitä autojen raatoja. Gilgitissä herkuttelimme aprikooseilla, joita näkyi kuivumassa melkein joka talon katolla. Vuorten keskellä Sostissa ihailimme Nanga Parbatin (8125m) ja Rakaposhin (7790m) lumisia huippuja.

Sostissa tapasimme paikallisia naisia heinähommissa sirppeineen. Meidätkin kutsuttiin töihin mukaan. Herttaisia naisia. Kävimme heidän perheitäänkin tapaamassa. Sostista vuokrasimme avolava-auton muutaman muun matkalaisen kanssa. Sillä viiletimme loppumatkan Kiinan rajalle. Paluumatkalla bongasimme jakkeja laiduntamassa. Paimenperhe kutsui meitä maistamaan jakkijuustoa. Ja hyi, en ikinä ole maistanut mitään niin pahaa!! Mutta lämpimiä ja vieraanvaraisia ihmisiä tapasimme. Olen siis ollut melkein Kiinassakin...

Keskiviikon surulliset tapahtumat Pakistanissa saivat ajatukseni näiden upeiden ihmisten luo, joihin minulla oli mahdollisuus tutustua siellä lomallani mahtavissa maisemissa. Keskiviikkona 21 ihmistä kuoli Talebanien hyökätessä yliopistolle. Vuosi sitten Peshawarissa, aivan lähellä keskiviikkoista iskua,  kuoli 150 ihmistä, joista suurin osa oli lapsia. Surullista lukea näistä tapahtumista, varsinkin kun itse on kulkenut samoissa paikoissa. Enää ei onnistuisi retki, jonka aikoinaan Pakistaniin tein. I cry for you Pakistan!

Tämä oli Melkein - sarjan postaus nro 2. Sarja jatkuu taas jossain vaiheessa. Niitä paikkoja kyllä riittää, missä on melkein käynyt.

Afganistan - melkein

Vanha virttynyt valokuva, raflaava, nykyaikana ehkä paheksuttavakin. Vuosi oli 1994. Paikalta, jossa valokuva otettiin, saattoi nähdä Afganistaniin. Matkasimme Peshawarista 56 kilometriä jeepillä aseistettujen vartijoiden turvaamana läpi Khyberin solan ja levottomien heimomaakuntien rajalle Torkhamiin. Tämä oli ainoa sallittu ja kohtuullisen turvallinen tapa länsimaalaisille matkustaa tuolla alueella. Vartijoiden huvi oli ottaa valokuvia turisteista Kalashnikovit kädessä. En kehdannut kieltäytyä etteivät loukkaantuisi. Jännittävä matka oli tehtävä, jotta saattoi nähdä kaukana siintävän Afganistanin. Olen siis ollut melkein Afganistanissa.

Vuonna 1994 matkani suuntautui Pakistaniin, jossa pääsin kiertämään eri puolilla maata. Matkaseuralaiseni osasi paikalliskieliä, joka mahdollisti monta sellaista retkeä, jotka tavalliselta turistilta olisivat jääneet kokematta. Pystyimme kulkemaan paikallisbusseilla ja takseilla tavallisen kansan joukossa. Tuolloin se oli vielä mahdollista. Pukeuduin peittäviin vaatteisiin ja huiviin, joka helpotti joukkoon sulautumista. 

Matkamuistona toin Pakistanista sikäläistä valuuttaa.

Luin Meriharakan blogista hauskan postauksen maasta, jossa kirjoittaja oli melkein ollut. Minusta idea oli hauska ja päätin kaivella vanhoja virttyneitä valokuvia sekä matkamuistoja. Näitä postailen lukijoiden iloksi. Olenkohan niin vanha jo, että on muistelmien aika...